Kaksikielisyydestä monikielisyyteen?

Kuka olisi vaalikevään vähemmistövastaisissa tunnelmissa uskonut, että syksyllä käydään kiivasta taistelua ruotsin kielen asemasta kouluopetuksessa? Ainakin kaltaiseni umpi-suomenruotsalainen yllättyi ja joutui pohtimaan omaa kantaansa.

Keskustelu ruotsin kielestä on pitkään tiivistynyt siihen, että asian eteen on liitetty sana ”pakko”. Puolustaviakin ääniä on kuultu, mutta niille on lähinnä naureskeltu. Hufvudstadsbladetin argumentointi hyötyruotsista, pakkomatematiikasta tai perustuslaista on kantautunut vain ruotsinkielisten korviin. Räväkämmät mielipiteet – pakko ja ruotsi pois kouluista! – ovat kuuluneet kovimpina.

Keskustelun suunta muuttui, kun suomalaisen ministerin ruotsalainen puoliso ehdotti kaksikielisten koulujen synnyttämistä Suomeen. Hänen näkökulmansa oli henkilökohtainen, sillä omien lasten kaksikielisyydelle kaivattiin tukea myös koulujärjestelmältä. Vallitseva tapa tukea vain toista kotikielistä jäi heidän perheelleen liian kapeaksi.

Minussa heräsi aluksi vastarinta. Oltiinko ruotsinkielisten lasten koulutusta muuttamassa suomenkieliseksi? Eikö toisen kotimaisen kielen opetus riitä? Kouluthan voivat jo nyt erikoistua ja tarjota sen mukaisia määriä ruotsia tai suomea opetuksessaan.

Kaksikielisyyden haasteet eivät jättäneet minua rauhaan. Ystäväperheet kertoivat omista ongelmistaan koululaistensa suomi-englanti- tai ruotsi-englanti-kielisyydessä. Puhuttiin myös leikkauksista, joita Helsinki oli tekemässä kielikylpytoimintaan.

Huomasin ajattelevani, että emme Brechtin sanoja mukaillen Suomessa niinkään vaikene kahdella kielellä, vaan olemme jo pitkään vaienneet kaikista kielistä. Englannin osaaminen on itsestäänselvyys, mutta olisiko käynyt niin, että pitkään jatkunut pakkoruotsidogmatiikka on synnyttänyt tyhjiön, jossa koulujärjestelmän suhtautuminen laajaan ja monimuotoiseen kielten osaamiseen ei oikeasti enää vastaa globalisoituvan maailman vaatimuksia?

Mielestäni tarvitsemme selkeämpiä linjauksia siitä, miten laajaa ja syvää kieliosaamista haluamme kansainvälistyvään Suomeen. Ruotsi on kansalliskielemme, josta on hyötyä tässä Euroopan kolkassa. Mutta tarvitaan uusia tapoja tukea kaikkea kieltenoppimista – sekä kotimaisten että vieraiden. Oppilaiden kotikielten täytyy olla mukana virallisessa opetuksessa, vaikka niitä olisikin kaksi tai jopa kolme.

Näen ainakin kolme seikkaa, joilla asiaan voi pikaisesti vaikuttaa. Ensinnäkin koulujärjestelmän tulee ottaa kantaa siihen, miten kaksikielisyyttä tuetaan paremmin osana nuorten ja koulun arkea. Tarvitsemme edelleen omat koulut suomen- ja ruotsinkielisille, mutta onko meillä todellakin varaa jättää aidosti kaksikieliset, myös esimerkiksi suomi-venäjä- tai suomi-somali-puhujat, parin viikkotunnin varaan, kuten nyt tehdään?

Toiseksi on luotava valtakunnalliset vaatimukset eri kielten kielikylpytoiminnalle kaikilla kouluasteilla. Kielikylpy toimii kielen oppimisen menetelmänä erittäin hyvin jo nyt. Siinä olisi paljon potentiaalia toisen kotimaisen kielen laajempaan oppimiseen koko maassa.

Kolmanneksi ruotsinkielisten on avauduttava aivan uudella tavalla muuhun yhteiskuntaan. Strömsötä katsotaan nytkin kielestä riippumatta, mutta turhia raja-aitoja riittää kaadettavaksi. Miksi ei voisi olla vaikkapa enemmän vaihtoja ruotsin- ja suomenkielisten koulujen välillä?

Blogini piti alun perin olla ”på svenska”, mutta aihe sai minut kirjoittamaan suomeksi. Jatkossa kuulette minusta tällä kanavalla myös toisella kotimaisella. Toivon teidänkin tarttuvan teemaan molemmista kotimaisista kielistä avarakatseisen ja kansainvälistyvän Suomen osana!

Mika Saarinen Kirjoittaja edistää kansainvälistymistä CIMOn ammatillisen koulutuksen yksikön päällikkönä ja elää itse kolmen arkikielen kanssa suomenruotsalaisen, kanadalaisen ja suomalaisen kulttuurin keskellä. Hän uskoo avoimeen, sivistyneeseen ja osaavaan Suomeen, sekä siihen, että kansankodistamme on tulossa maailmankylä, halusimme tai emme.