Olisiko sittenkin helpompi palata Afrikkaan?

Oletko viime aikoina halunnut kuolla?

Kysymys on provosoiva – ja tietysti myös sellaiseksi tarkoitettu. En tässä kalastele kenenkään itsemurhafantasioita tai yritä ehdottaa, että itsensä vahingoittaminen olisi järkevä ratkaisu. Jos mietit sellaista, hae apua.

Miksi sitten halusin haastavan kysymykseni esittää? Ja miten se liittyy kansainvälistymiseen tai nuorisotyöhön? Siksi, että tapasin työssäni tällaisia asioita miettivän nuoren miehen.

Tämä 15-vuotias afrikkalaistaustainen poika oli järjestämämme koulutuksen kirkkaimpia tapauksia. Hän oli ikäisekseen erittäin valmis pohtimaan asioita ja osui pohdinnoissaan usein naulan kantaan. Hän osasi keskittyä oikeisiin asioihin projektisuunnitelman edistämiseksi, pystyi hyvään yhteistyöhön muiden eurooppalaisten nuorten kanssa ja puhui sujuvasti ainakin neljää kieltä, suomi mukaan lukien.

Hänen kanssaan saattoi keskustella vaikka homojen oikeuksista. Emme välttämättä päätyneet täysin samaan ratkaisuun, mutta ymmärsimme toistemme näkökulmat hyvin. Hän oli positiivinen ja tuli toimeen kaikkien kanssa.

Tämä nuori mies kokee olevansa ulkopuolinen joka päivä. Päivittäin hänelle muistutetaan, että hän on musta, muslimi ja erilainen. Päivittäin hän kuulee olevansa orja, mutiainen ja neekeri. Päivittäin häntä kiusataan koulussa, ja hän saa kuunnella täysin tuntemattomien ohikulkijoiden syrjiviä sanoja ja lukea itsensä kaltaisia koskevia mielipiteitä internetistä, sanomalehdistä, tabloidien lööpeistä.

Siksi hän joskus ajattelee, että olisiko sittenkin helpompi palata Afrikkaan, jossa hän ei ole syntynyt, ja kuolla sodassa.

Viikon mittainen koulutus oli pojalle sekä opettava kokemus että pieni tauko erilaisena olemiseen. 11 maan tytöt ja pojat eivät nähneet häntä millään tavalla erilaisena. Hän oli osa yhdessä toimivaa ryhmää, jolla oli yhteinen päämäärä: oppia suunnittelemaan hyvä ryhmätapaamishanke. Nuoret auttoivat toisiaan, ideoivat asioita, oppivat taitoja, tutustuivat, mursivat ennakkoluuloja ja ystävystyivät.

Luin samasta ilmiöstä Tiede-lehdestä. Ihminen tunnistaa rodun sekunnin murto-osassa ja hetkeä myöhemmin opitut stereotypiat, ennakkoluulot ja asenteet aktivoituvat, sanoi lehti. Mutta kun aletaan yhteistyöhön, ei rodulla tai sukupuolella ole enää väliä. Kun keskitytään yhteiseen päämäärään, muut asiat ovat tärkeämpiä – se kuinka osallistut, mitä tuot työhön ja miten tuet muita. Yhteistyön kautta tutustutaan itse ihmiseen, ei stereotypiaan.

Myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa pitäisi uskoa siihen, että rakennamme jotain yhteistä, emmekä asetu väkisin vastakkain.

On turha huudella mutu-tuntumiaan internetin keskustelupalstoilla ja perustella asioita mielipiteillä. Kannattaisi keskittyä faktoihin. Esimerkiksi siihen, että Suomessa kasvaa maahanmuuttajataustaisia nuoria, jotka ovat voimavara, eivätkä ongelma. Kun he kasvavat yhteiskunnan osiksi, he rakentavat yhteistä kotimaatamme samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin.

Aivan kuten nuoret koulutuksessamme. Yhteistyöllään he eivät ainoastaan rakentaneet uusia hankkeita, vaan myös avarakatseisempaa Suomea ja Eurooppaa. Minä toivon lisää tällaisia nuoria.

Paavo Pyykkönen hoitaa EU:n Youth in Action -ohjelmaa CIMOn nuoriso- ja kulttuuriyksikössä, eikä jaksa ymmärtää vallalla olevaa erilaisuuden syrjimistä. Hän uskoo uusien kokemusten ja ennakkoluulojen kohtaamisten muuttavaan voimaan ja järkiperäiseen keskusteluun