Pitkää ikää Erasmukselle!

Euroopan unionin Erasmus-ohjelma täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Suomikin on osallistunut ohjelmaan jo 20 vuotta: ensimmäinen 800:n suomalaisen opiskelijan joukko lähti Erasmus-vaihtoon muualle Eurooppaan syksyllä 1992. Minä olin yksi heistä. Perillä Berliinissä odotti monikulttuurinen, historiallista murrosvaihetta elävä kaupunki, preussilainen byrokratia ja 50 000 opiskelijan Freie Universität Berlin. Äkkiä olin kansainvälisen Erasmus-vaihtariperheen jäsen, käytin kaikkia osaamiani kieliä saadakseni asiani hoidettua ja totuttelin aivan uudenlaisiin opiskelurutiineihin.

Kirjatentit olivat tuntematon käsite, sen sijaan seminaariryhmissä oli tarkoitus keskustella ja argumentoida puolesta ja vastaan. Saksalaiset opiskelijat esittivät vakuuttavasti mielipiteitään, suomalaiset taas pitivät liiankin matalaa profiilia. Mutta melko pian uudessakin ympäristössä vakiintuu opiskelun arki, joka on lopulta varsin samanlainen kuin kotona.

1990-luvun alussa käytössä ei vielä ollut kännyköitä, nettiä eikä sähköpostiakaan, joten jo Keski-Euroopassa tunsi olevansa kaukana kotoa. Yhteyksiä koto-Suomeen pidettiin yllä lankapuhelimella, jos sellainen ylellisyyskapine sattui vuokrakämpässä olemaan. Vaihtoehtona oli korttelin kovia kokenut puhelinkoppi, jonka käyttöä varten piti taskuun varata d-markka poikineen. Kirjeiden kirjoittaminen tuli halvemmaksi, mutta posti kulki hitaasti suuntaan ja toiseen, joten kotimaan uutisia sai harvakseltaan.

Erasmus-vaihdon ydintä on mielestäni uusien ihmisten, kielten ja kulttuurien kohtaaminen, ja tämä peruskokemus lienee samanlainen aikakaudesta riippumatta. On antoisaa repäistä itsensä irti tutuista ja turvallisista ympyröistä ja tuulettaa rutiinejaan. Vaihdon varrelle mahtuu monenlaisia kommelluksia ja varmasti ripaus kulttuurishokkiakin, mutta sitäkin enemmän iloisia yllätyksiä ja unohtumattomia kokemuksia.

Mitä Berliinin vuodesta sitten lopulta jäi käteen näin pitkän ajan päästä katsottuna? Suurin anti taisi olla ihmisenä kypsyminen ja oman suomalaisuuden kriittinenkin tarkastelu pienen välimatkan päästä. Vaihtojakson opinnoista sain potkua gradun tekoon, ja vaikka valmistuin laman keskelle, saksan kielen taito ja kansainvälinen kokemus tempaisivat minut työelämään. Tuskin olisin myöskään nykyisissä tehtävissäni ilman Erasmus-vaihtoa.

Ennen omaa Erasmus-jaksoani en tiennyt ketään toista, joka olisi itse ollut vaihdossa. Ulkomaille lähtö oli siis hyppy tuntemattomaan. CIMOkin oli perustettu vain vuotta aikaisemmin! Nyt vaihtoon lähtee nuoria, jotka ovat syntyneet Erasmuksen käynnistymisen jälkeen – heille tämä mahdollisuus on ollut aina olemassa.

Gerry O’Sullivan Irlannin kansallisesta toimistosta totesi Erasmus-juhlavuoden aloitusseminaarissa, että edellisen kerran sama määrä eurooppalaisia oleskeli toisessa Euroopan maassa toisen maailmansodan aikana, mutta paljon huonommasta syystä. Minä toivon yhä uusille Erasmus-sukupolville mahdollisuutta Euroopan omakohtaiseen kokemiseen. Jatkukoon Erasmus ainakin toiset 25 vuotta!

Anne Siltala Kirjoittaja työskentelee CIMOssa Erasmus-ohjelman vastaavana asiantuntijana. Hän tuntee itsensä eurooppalaiseksi ja haluaa työnsä kautta antaa mahdollisimman monelle suomalaisopiskelijalle kipinän omaan maanosaamme.