Tämän puistomaisen kampusalueen halki kulkee lehtorin reitti työhuoneelleen. Kuva: Taija Hämäläinen

Get a life!

”Ai tulet tänne opettamaan kieltä. Minua eivät kielet kiinnosta, koska ei niitä täällä Amerikassa mihinkään tarvita”, totesi maahantuloviranomainen, kun upouutena suomen kielen lehtorina saavuin tänne Seattleen aloittelemaan ensimmäistä lukuvuottani.

Huolimatta tästä varsin lannistavasta ensikosketuksesta paikallisiin kieltenopiskeluasenteisiin, syksyn alku on ollut positiivinen. Jo näin muutaman viikon jälkeen uskallan sanoa, että moni asia yliopistolla eroaa paljon suomalaisesta korkeakoulumaailmasta.

Täällä esimerkiksi opiskelijoiden edistymistä testataantiukasti viikoittain, ja kielikurssit koostuvat tyypillisesti jokapäiväisistä 50 minuutin oppitunneista. Kun on yli kymmenen vuoden ajan opettanut suomalaisissa korkeakouluissa kaksi kertaa viikossa 90-minuuttisen verran, tähän uuteen järjestelmään totutteleminen vie aikaa. Ainakin näin aluksi tuntuu siltä, että tunnilla ei oikeastaan päästä alkua pitemmälle, kun kello jo pirahtaa sen merkiksi, että onkin aika lopetella.

Huomaan myös Suomessa salavihkaa tulleeni yllättävän riippuvaiseksi monenlaisesta tekniikasta, jota tämänhetkisissä luokissani ei ole. Kaipaan siis jo nyt haikeasti esimerkiksi rakasta ystävääni dokumenttikameraa...

Toisaalta opiskelijat ovat todella mukavia ja varsin taitaviakin. Ja vaikka kohtaamani maahantuloviranomainen ei kovin kannustavasti kieliin suhtautunutkaan, opiskelijoilla intoa ja motivaatiota riittää.

Maailman tällä nurkalla motivaatiota suomen opiskeluun tuovat suomalaiset sukujuuret, härmäläinen puoliso tai muuten vaan palava kiinnostus suomalaiseen musiikkiin, arkkitehtuuriin tai elokuvaan. Joitakuita suomi kiinnostaa silkan erilaisuutensa vuoksi. Opettaja siis kiittää suomalaisia metallimuusikoita, Alvar Aaltoa sekä Aki Kaurismäkeä ja kannattaa lämpimästi kahden kulttuurin rakkaustarinoita!

Kampusalue on suomalaissilmiin vaikuttava, ja välillä olo on ollut kuin amerikkalaisissa elokuvissa: kreikkalaisin kirjaimin nimetyt opiskelijayhdistykset mainostavat itseään, yliopistojoukkue Huskyt kuuluu opiskelijoiden puheissa ja näkyy violeteissa joukkuetta mainostavissa asuissa, ja kaikilla tuntuu olevan kädessä jokin mutkikas kahvijuoma.

Televisiosta tuttu -fiilis on saanut hymyn huulille jo monta kertaa, kun hölkötän komealla kampusalueella eri rakennusten väliä matkalla tunnille tai työhuoneeseen, kirjastoon tai jonottamaan johonkin lukuisista palvelupisteistä. Monenlaista korttia pitää nimittäin olla ja paperia täyttää ennen kuin arki alkaa sujua. Ja tämä arki ei ainakaan ole harmaata, amerikkalaisen elämän hankkimisessa väriä riittää!

Taija Hämäläinen

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja, joka vaihtoi suomalaisen ammattikorkeakoulumaailman ulkomaanlehtorin pestiin Washingtonin yliopistossa Seattlessa. Tänä vuonna siis selviää, millaista on elämä maidon ja hunajan maassa.

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Nimi:   
Kommentti:   
Varmistus: Paljonko on yhdeksän miinus yksi?

Vastaus:  

Tällä kysymyksellä pyritään estämään lomakkeen automatisoitu käyttö.
Kommentti ilmestyy sivulle vasta hyväksynnän jälkeen.