Kuva: Marjo Hallila / Homo sapiens.

Maan päällä paikka yksi on

Maailma on paikka, jossa on monia paikkoja. Me synnymme maailman paikkoihin, elämme niissä, liikumme niiden välillä, kuljemme paikasta toiseen, joihinkin tulemme aina takaisin, toisiin emme palaa koskaan. Elämän aikana ehdimme olla lukemattomissa paikoissa.

Jotkin paikoista jäävät vieraiksi, mutta joihinkin tunnemme kuuluvamme. Tunne siitä, että kuulumme johonkin on välttämätön osa ihmisyyttämme. Kuulumisemme johonkin tekee meistä ja elämästämme merkityksellisiä. Emme kuulu vain konkreettisiin, kartalta löytyviin paikkoihin, vaan elämämme ja minuutemme täyttyy kuulumisesta ihmisryhmiin, ajattelutapoihin, elämänkatsomuksiin ja kieliin.

Ihmisinä kuulumme kaikki yhteen homo sapiens -lajiin, maapallolla asuvaan ihmiskuntaan. Pohjimmiltaan kuulumme yhteen, ja erot välillämme syntyvät kuulumisesta pienempiin yksiköihin, kuten perheisiin, alakulttuureihin, uskontoihin, kansakuntiin. Osoitamme kuulumistamme erilaisin symbolein, kuvin ja sanoin. Myös tekomme kertovat, mihin kuulumme.

Kansallista kuulumista ilmaisevat esimerkiksi tietynlaiset sanat kuten ’Suomi’ ja ’suomalainen’. Ne kiinnittävät yksilöä tiettyyn paikkaan, yhteisöön ja kieleen. Kuulumista johonkin on myös välttämätön kiinnittyminen äidinkieleen.

Koska kaikki maailman ihmiset eivät ymmärrä minun kieltäni, olen joskus oman kieleni kanssa tilassa, johon kaikki eivät pääse. Tässä mielessä kielikin on paikka: se voidaan koettaa kätkeä tai sinne voidaan piiloutua. Tästä kirjoittaa puolalainen nykykirjailija Olga Tokarczuk verratessaan omaa äidinkieltään englannin kieleen, nykymaailman lingua francaan:

”On maita, joissa ihmiset puhuvat englantia. Mutta he eivät puhu niin kuin me, joilla on oma kielemme piilossa käsimatkatavaroiden seassa ja toilettipussukoissamme ja jotka puhumme englantia vain matkoilla, vieraissa maissa ja vieraille ihmisille. Vaikea kuvitella, mutta englanti on heille ihan oikea kieli! Ja usein ainoa. Heillä ei ole mihin palata ja minkä puoleen kääntyä epäilyksen hetkinä.” (Vaeltaja, 2007; käänt. Tapani Kärkkäinen)

Tokarczukilla oma kieli on jotakin omaa juuri siksi, että kaikki eivät sitä osaa. Kieli on minun paikkani. Kieli on turvapaikkani. On turvallista, jos pystyy omalla kielellä kertomaan jollekulle, miltä tuntuu ja mitä kokee. Kieli voi olla yhteinen paikka, jossa jaan kokemusteni merkitykset toisen ihmisen kanssa. Oma kieli yhdistää ihmisiä.

Mutta kielen ulkopuolella on se paikka, jossa voi kohdata kielen rajat. Siellä ihmisiä yhdistää vaikeneminen, ja vaikenemisen kieli on kaikille yksi ja sama. Se on paikka, joka voi tehdä ihmisen kyvyttömäksi siirtämään kokemansa merkitystä kielen alueelle. Tällainen paikka on Puolassa. Sen nimi on Auschwitz.

Paikka on tuttu kertomuksista: on romaaneja, elokuvia, tv-sarjoja, draamaa, elämäkertoja, dokumentteja. Niitä lukiessa ja katsoessa on oppinut, että Auschwitz on totta. Mutta kun käy tällä kuolemanleirillä, oman kielen rajallisuus paljastuu. Mitä sanoa? Miten kertoa totuus?

Kun kulkee Auschwitzin tiilirakennuksissa tai seisoo keskellä Auschwitz-Birkenaun lakeutta – todellisessa paikassa, missä kaikki pahuus todella tapahtui – oma kuvittelukyky ei enää välttämättä riitäkään kohtaamaan todellisuutta. On vaikea kuvitella se, mikä on totta.

Auschwitzista jää mieleen juuri tämä kylmäävä tunne, että todellisuutta ei voi kuvitella. Paikassa, joka on ihmisen pahuuden symboli, kaikkein pahinta on se, ettei se ole mikään symboli. Se on todellinen paikka, jossa todelliset ihmiset tuhosivat todellisia ihmisiä riistämällä heiltä heidän ihmisarvonsa, ihmisyytensä ja henkensä.

Auschwitz on paikka, jossa kieli vaikenee. Auschwitz on paikka, jossa toivoisi kaikkien ihmisten jo tietävän, että pohjimmiltaan kuulumme yhteen. Auschwitziin ei kuulu kukaan.

Mika Hallila

Kirjoittaja on Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin vieraileva professori (CIMO) Varsovan yliopistossa. Työssään hän kansainvälistää suomalaista ja suomalaistaa kansainvälistä Suomen kirjallisuuden tutkimusta.

Kommentit (2)

10.4.2015 11:12  Jaana Mutanen/CIMO  
Hieno lyhytblogi, ja hauska sattuma...Käytin itsekin tuota Olga Tokarczukin lausumaa yhdessä artikkelissani. Tosin loppupeleissä sen jouduin tietyistä syistä artikkelistani poistamaan, mutta kuitenkin...hieno lausahdus ja asia hienosti ilmaistuna. Teki minuunkin vaikutuksen.

Jaoin muuten blogiasi lähes 500 asiantuntijaa käsittävässä LinkedIn-verkostossani.
14.4.2015 10:56  Mika Hallila  
Kiitos kommentista.

Tokarczukin Vaeltajat on oikea hienojen ajatusten aarreaitta. Toisessa yhteydessä (Avain 4/2014) olen lainannut hänen kuvaustaan Varsovasta, joka sekin mitä hienointa sanataidetta.

Kiitokset myös Linkedln-jaosta.

Lisää kommentti

Nimi:   
Kommentti:   
Varmistus: Paljonko on kolme miinus kolme?

Vastaus:  

Tällä kysymyksellä pyritään estämään lomakkeen automatisoitu käyttö.
Kommentti ilmestyy sivulle vasta hyväksynnän jälkeen.