Suomen sankarit

Haka seinää vasten.

Melkein kaksi vuosisataa sitten, 1800-luvun puolivälissä, Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi rakentaa suomalaiskansallista identiteettiä. Siinä työssä tarvittiin sankareita – sekä todellisia että kuviteltuja.

Suomen sankareita syntyi silloin niin pienissä torpissa kuin suurissa kartanoissa. Niitä syntyi sotaa ihannoivista aineksista kuten J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoissa (1848, 1860) ja muinaisista runolaulumateriaaleista kuten Lönnrotin Uudessa Kalevalassa (1849). Nämä sankarit tiesivät, mitä tekivät: tavoite oli kansakunnan perustaminen.

Muinaisuuden ja idealisoivan runouden sankarit ovat taustaa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähemmän itsetietoisille sankareille, kuten Hietaselle, joka räjäytettyään miinalla panssarivaunun tuumailee: ”Kyl mää ole senttä aika poika. Mää ihmettele oikke ittiän. Mikä mää ollenka olenka! Suome sankari mää ole.” Tällaisilla sankariteoilla kansakuntaa sen vaikeuksien aikana puolustettiin.

Suomen sankarit ovat niitä, jotka muuttavat Suomea paremmaksi ja jotka pitävät sen puolta. Sankaruus myös edellyttää oman edun ylittämistä yhteisön edun nimissä; se on hyvän ja oikean asian tekemistä muille. Rasisti ei voi olla sankari. Mutta koska rasismin siemenet kylvetään yltiöisänmaallisessa ympäristössä, Suomen sankareilla on vaikutusta rasismiin.

Kun itse kävin peruskoulun ensimmäisiä luokkia pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa 1970-luvulla, lauloimme melkeinpä jokaisella musiikin tunnilla yhteislauluna sellaisia isänmaallista henkeä osoittavia lauluja kuten ”Oi, kallis kotimaa” tai ”Oolannin sota”. Kaikki siellä hoilasimme silmät kirkkaina sodasta, kuolemasta ja isänmaasta.

Tuolloin niin laulujemme aiheina kuin laulajina oli Suomen sankareita, mutta emme niinkään ihannoineet sotaa tai isänmaatakaan, vaan omaa luokassa raikuvaa ääntämme. Kansallisen idealismin sijaan ilmassa oli jotain, minkä nyt aikuisena osaan nimetä ironiaksi. Emmehän me näitä lauluja tosissaan ottaneet – eikä meitä uhannut yhteiskunnan kuritus, vaikkemme ottaneetkaan.

Noiden laulujen, Vänrikki Stålin tarinoiden, Kalevalan ja Tuntemattoman sotilaan sankareista ja jopa meistä 1970-luvun tahattoman ironisista pikku sankareista on pitkä matka tähän päivään. Monet sukupolvestani ovat kuitenkin juuri nyt vallassa ja myös vastuussa siitä, millaiseksi Suomi muuttuu – onko se rasistinen vai ei.

Rasismi ei kumpua tyhjästä, vaan sillä on myös poliittisia ymmärtäjiä. Niin kauan kuin rasismia ollaan valmiita ymmärtämään, Suomi ei muutu paremmaksi. Suomeen tulleet uudet turvapaikanhakijat muuttavat varmasti Suomea. Kuka tietää? Kenties juuri heistä tulee uusia Suomen sankareita.

Mika Hallila

Kirjoittaja on Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin vieraileva professori (CIMO) Varsovan yliopistossa. Työssään hän kansainvälistää suomalaista ja suomalaistaa kansainvälistä Suomen kirjallisuuden tutkimusta.

Kuva: Marjo Hallila

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Nimi:   
Kommentti:   
Varmistus: Paljonko on nolla plus neljä?

Vastaus:  

Tällä kysymyksellä pyritään estämään lomakkeen automatisoitu käyttö.
Kommentti ilmestyy sivulle vasta hyväksynnän jälkeen.