Pekingin suomenopiskelijat letkajenkkaa tanssimassa.

Pekingin vieraitten kielten yliopiston suomenopiskelijat pääsivät letkajenkkaamaan laitoksen 10-vuotisjuhlissa. Kuva: Pirkko Luoma.

Toonien pauhua

Opiskelemme vieraita kieliä, jotta pystyisimme puhumaan eri maista tulevien ihmisten kanssa. Mutta miten paljon enemmän vaaditaankaan, kun ei puhuta vain kielitaidosta vaan kommunikointitaidoista. Kun opimme puhumaan äidinkieltämme, opimme myös omaan kulttuuriimme ja kommunikointitilanteisiin sopivat käyttäytymismallit.

Miten ne siirretään suomea vieraana kielenä opiskeleville opiskelijoille? Ensin on nähtävä oman kulttuurin kommunikointitavat ja vasta sitten päästään käsiksi vieraalla kielellä kommunikointiin – ei vain puhumiseen. Kiinalaiset opiskelijat hämmästelevät aina suomalaisten suunnatonta hiljaisuutta ja rauhallisuutta. Täällä asuttuani ymmärrän miksi.

Törmäsin siihen henkilökohtaisesti ensimmäisen kerran yliopiston terveysasemalla: huutamiseen. Kun ihminen huutaa sinulle kasvot läpitunkemattoman liikkumattomina, voit tietysti tulkita sen monella tavoin: hän on sinulle vihainen, häntä sattuu kamalasti, hän on juuri saanut tietää koiransa jääneen auton alle…

Tilannelähtöisesti tulkitsin huudon kohdistuvan johonkin tekooni. Olin tehnyt jotain väärin tai jättänyt jotain tekemättä. Mutta mitä? Olin tullut tilaamaan lääkäriaikaa ilman minkäänlaisia pahoja aikomuksia. Monien puhelujen jälkeen selvisi, että minulta puuttui henkilökuntapassistani lukukausileima. Koin vastaanotto-virkailijan suhtautumisen loukkaavana, koska kaiken taustalla oli tiedon puute.

Opiskelijani selitti minulle myöhemmin, että Kiinassa asiakkaalle on aina oikeus olla vihainen. Ja mistä tämä jumalallinen oikeus sitten tulee? Oikeus huutamiseen perustuu opiskelijani mukaan siihen, että kiinalaisia on liikaa. Huutamallako he vähentyvät? Sitä paitsi olen täysin syytön kiinalaisten väestömäärään. Enkä tietääkseni ole aiheuttanut minkäänlaista väestöpiikkiä täällä ollessani. Se kaikkien pitäisi ymmärtää jo syntymävuottani vilkaistuaan.

Mutta miksi olen aiheuttanut raivonpuuskia myös mm. postivirkailijoissa, bussien lipunmyyjissä ja taksikuskeissa? Ensimmäisen kerran, kun taksikuski alkoi huutaa minulle heti osoitteen kuultuaan, olin todella ymmälläni. Tarkoittiko hän, ettei hän pidä siitä kaupunginosasta eikä aio ajaa sinne? Vai eikö hän halunnut minua kyytiinsä? Sillä kertaa otin toisen taksin.

Muutaman vihaisen taksikuskin tavattuani minulle selvisi, että taksikuskien tapana on käyttäytyä niin, jos he eivät tiedä reittiä haluttuun määränpäähän. Tällaisessa tilanteessa myös monet kiinaa taitavat länsimaalaiset ottavat käyttöön vihaisen ja äänekkään puhetavan – palvelua saadakseen on kommunikoitava paikalliseen tapaan.

Kyse on siis vain kommunikointitavasta, jota pitäisi osata tulkita. Jos sinun on mahdotonta tai hankalaa täyttää toisen toivetta: huuda. Jos sinulla on ongelma (jonka taustalla on oma virheesi): huuda. Jos haluat kertoa, että itse asiassa vihaat ihmisten palvelemista: huuda. Mutta asialla on toinenkin puoli: tämä äänekäs asiointi on hallittava myös silloin, kun itse olet asiakkaan roolissa ja haluat sen, mikä sinulle kuuluu.

Millaisia ovat suomalaisten kommunikointitavat? Opetettavaa ja pohdiskeltavaa riittää. Minusta itsestäni tuntuu, että kaikki suomalaisesta kommunikoinnista oppimani tutkittu tieto avautuu minulle täällä Kiinassa ikään kuin mutkan kautta ihan uudesta näkökulmasta.

Hyvää suomen kielen päivää! Kommunikoikaamme kauniilla kielellämme sopuisasti.

Pirkko Luoma

Kirjoittaja työskentelee kolmatta lukuvuotta Pekingin vieraitten kielten yliopistossa CIMOn lähettämänä suomen kielen ja kulttuurin lehtorina. Hän tuntee vieraan kulttuurin keskellä eläessään, kuinka raja mahdottoman ja mahdollisen ajattelu- tai toimintatavan väliltä vähitellen häipyy. Tunne on samalla kertaa vapauttava ja haastava.

Kommentit (1)

16.4.2013 12:42  Jaana Mutanen, vastaava asiantuntija; CIMO kv.harjoittelu sekä CIMOn kieli- ja kulttuuriryhmä KIEKU   
Niin, ulkomailla ja vähän täällä Suomessakin (ulkomaalaisten suusta) on mielenkiintoista kuulla suomalaisten viestintätottumuksista - tai havainnoida omia tuntemuksia....

Ensiksi se suomalaisten ahtaan paikan kammo.
Huomaa kyllä itsestään ulkomailla liikkuessa, vaikkapa Madridin vanhan kaupungin ahtailla kujasilla tai joskus myös tapas-baareissa, että alkaa pikkuisen ahdistaa. Kanssakulkijat ovat kerta kaikkiaan liian lähellä. Suomessahan sitä tilaa riittää!

Tähän liittyen kuulin kerran myös Suomessa vierailevan saksalaisen esityksen Suomen ja Saksan viestintätapojen erovaisuuksista. Tämä "suomalaisten sietämä välimatka" on oikein mitattukin...Oliko se nyt 1 metri Suomessa ja 80 cm Saksassa, tai jotain sinne päin.

Entäpä tuo kommunikointikulttuuri? Eräs espanjalainen sanoi kerran minulle, ettei Espanjassa pärjää kokouksissa "ellei ole hyvä kuulo tai hyvä kielitaito". Kun siellä kuten tunnetusti monessa muussakin kulttuurissa kokouksissa esitetään mielipiteitä yhtä aikaa.

Hiljaisuuden sietokyvystä. Eräs saksalainen sanoi havainneensa kerran, miten hyvin suomalainen ja japanilainen tuntuivat kommunikoivan keskenään.

Ja sitten vielä nimien muistamisesta. Johtuuko se, että emme kovin hyvin muista tapaamiemme ihmisten nimiä siitä ettei Suomessa toisin kuin hyvin monessa muussa kulttuurissa käytetä puhuteltaessa nimiä?

Tällaisia suomalaisten tapakukkasia tuli siis mieleen...

Lisää kommentti

Nimi:   
Kommentti:   
Varmistus: Paljonko on seitsemän miinus seitsemän?

Vastaus:  

Tällä kysymyksellä pyritään estämään lomakkeen automatisoitu käyttö.
Kommentti ilmestyy sivulle vasta hyväksynnän jälkeen.